HISTORIASIVUT HISTORIALINKIT: Arkeologia Museovirasto Agricola Rönnäsin Saaristomuseo Isnäs Artikkeleita
HISTORIASIVUT
Labby-Isnäs Paikallisesta kulttuurihistoriasta uuteen kulttuuriin.
Labby-Isnäs
Paikallisesta kulttuurihistoriasta
uuteen kulttuuriin.
Suurin osa Suomen arkeologisista löydöistä on inventoitu viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. Se selittyy tutkimusmenetelmien kehittymisenä, mutta myös kertoo arkeologian harrastuksen lisääntymisestä ja enenevästä kiinnostuksesta oman kotiseudun ja juurien selvittämiseen. Samalla inventoinnit ovat laajentuneet jo tunnetuilta ja tutkituilta kulttuurialueilta esim. Varsinaissuomesta ja Hämeestä itäiseen Suomeen. Mielenkiintoisia tutkimuskohteita Itä-Uudellamaalla ovat olleet Askolan kivikautinen kyläyhteisö ja sen liittyminen Suomen vanhimpaan asuinpaikkalöytöön Lahden Ristolaan Porvoonjoen alkulähteillä.
Suomusjärvenkulttuuriin ovat kuuluneet myös Lapinjärven ja Artjärven asuinpaikat Pernajan Loviisan seudulla. Näillä alueilla asutus on jatkunut pitkälle neoliittisen kauden loppuun 1500 eKr., jolloin maanviljelyn kehittyminen siirsi asuinpaikkojen sijaintia ylemmäs rantaviivalta laidunniittyjen reunamille. Varhaiset pyyntikulttuurit kuuluivat ns. vuotuiskiertojärjestelmään, jolloin asuinpaikkaa vaihdettiin vuodenajan mukaan pääleiristä pyynti- ja metsästysleireihin. Keväiset hylkeenpyyntitukikohdat sijaitsivat usein aivan ulkosaarilla, jossa traania keitettiin ja kuljetettiin, kuten kuivattua kalaakin talven varalle pääleiriin jokien suille tai niiden varsiin. Tällainen pyyntileirin paikka on alustavasti inventoitu myös Pernajan Isnäsistä, joka on kivikaudella ollut pieni ulkosaari, josta on ollut kuitenkin näköyhteys mantereelle. Mahdollisesta asuinpaikasta kertovat muinaisen Litorinameren rantaviivalla havaittavat asuinpainanteet, rantakivillä tasoitellut kodanpohjat, kvartsinkappaleet ja latomukset ."Isnäsin" saari n. 1000 vuotta sitten.
Suomusjärvenkulttuuriin ovat kuuluneet myös Lapinjärven ja Artjärven asuinpaikat Pernajan Loviisan seudulla. Näillä alueilla asutus on jatkunut pitkälle neoliittisen kauden loppuun 1500 eKr., jolloin maanviljelyn kehittyminen siirsi asuinpaikkojen sijaintia ylemmäs rantaviivalta laidunniittyjen reunamille.
Varhaiset pyyntikulttuurit kuuluivat ns. vuotuiskiertojärjestelmään, jolloin asuinpaikkaa vaihdettiin vuodenajan mukaan pääleiristä pyynti- ja metsästysleireihin. Keväiset hylkeenpyyntitukikohdat sijaitsivat usein aivan ulkosaarilla, jossa traania keitettiin ja kuljetettiin, kuten kuivattua kalaakin talven varalle pääleiriin jokien suille tai niiden varsiin. Tällainen pyyntileirin paikka on alustavasti inventoitu myös Pernajan Isnäsistä, joka on kivikaudella ollut pieni ulkosaari, josta on ollut kuitenkin näköyhteys mantereelle. Mahdollisesta asuinpaikasta kertovat muinaisen Litorinameren rantaviivalla havaittavat asuinpainanteet, rantakivillä tasoitellut kodanpohjat, kvartsinkappaleet ja latomukset
."Isnäsin" saari n. 1000 vuotta sitten.
Muinainen rantaterassi on jo sinänsä merkittävä geologinen nähtävyys. Nykyään muinaisjäännökset merkitään maastoon ja niitä varten tehdään hoitosuunnitelma, jonka jälkeen ne ovat osa paikallista kulttuuriperintöä ja vapaana tutustumis- ja vierailukohteina paikallisille asukkaille ja arkeologian harrastajille.
Tutkimuksenkin piirissä katsotaan suotuisena kehityksenä maailmalla voimakkaasti lisääntyvää esihistoriamatkailua, joka tuo uusia työpaikkoja matkailuyrittäjille sekä arkeologeille ja lisää yleistä kulttuuritietoisuutta.
Varsinaisesta maanviljelyn aloittamisesta Itä- Uudellamaalla kertoo muun muassa Pernajan kätkölöytö ajanlaskumme alusta, joka sisälsi sadonkorjuuseen liittyvää raudasta taottua välineistöä, kuten sirppejä. Itäinen Uusimaa oli kuitenkin vielä pitkään seuraavina vuosisatoina eräänlainen varsinaisten maanviljelyyn perustuvien kulttuurikeskusten rajamaa, Hämeen etupiiriä, jota hyödynnettiin metsästellen ja kalastellen. Vironpuoleltakin käytiin usein täällä retkillä ja mahdollisesti kesäisin jopa viljeltiinkin rannikolla. Ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen skandinaaviset viikingit kehittivät puisen laivanrakennustaidon huippuunsa ja käyttivät Eteläsuomen rannikkoa itäisenä kauppareittinään kulttuurivaikutteita levittäen. Varsinainen keskeytymätön kulttuuritraditio alkaa kuitenkin Itä-Uudellamaalla vasta kristillisellä ajalla Suomen ollessa Ruotsin ja Novgorodin kuningaskuntien välinen rajamaa. Seurasi sotaisia vuosisatoja, jolloin kirkko ja kruunu idässä ja lännessä koittivat vuoroin lisätä valtaansa alueella. Rannikon merkitys lisääntyi merenkulun ja uusien kauppasuhteiden syntyessä Eurooppaan. Ruotsalaiset talonpojat muuttivat Pernajaan uudisasukkaina 1200 luvulta lähtien. He ylläpitivät kirkon kristillisiä traditioita. Kruunun valtaa edustivat sotatantereilla kunnostautuneet läänityksiä saaneet aateliset, jotka perustivat Eurooppalaisen mallin mukaisia maanviljelykulttuurin keskuksia, kartanoita. Alkoi talonpoikien ja torppareiden sekä kartanoiden yhteistyö. Talonpojat osallistuivat kartanoiden ylläpitoon työpanoksellaan kartanoiden ylläpitäessä suojeluun ja sotaretkiin tarvittavaa väkeä ja varusteita. Maankohoaminen oli paljastanut rannikoilla laajoja niittyalueita, jotka soveltuivat erinomaisesti laidunnukseen. Luonnonheinää voitiin kerätä mielin määrin talven varalle. Karjaa pidettiin lähinnä lihan ja lannan tuotannon takia, mutta savimaat otettiin tehokkaasti viljelyyn, kun härät valjastettiin raskaiden aurojen eteen.
Varsinaisesta maanviljelyn aloittamisesta Itä- Uudellamaalla kertoo muun muassa Pernajan kätkölöytö ajanlaskumme alusta, joka sisälsi sadonkorjuuseen liittyvää raudasta taottua välineistöä, kuten sirppejä. Itäinen Uusimaa oli kuitenkin vielä pitkään seuraavina vuosisatoina eräänlainen varsinaisten maanviljelyyn perustuvien kulttuurikeskusten rajamaa, Hämeen etupiiriä, jota hyödynnettiin metsästellen ja kalastellen. Vironpuoleltakin käytiin usein täällä retkillä ja mahdollisesti kesäisin jopa viljeltiinkin rannikolla.
Ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen skandinaaviset viikingit kehittivät puisen laivanrakennustaidon huippuunsa ja käyttivät Eteläsuomen rannikkoa itäisenä kauppareittinään kulttuurivaikutteita levittäen.
Varsinainen keskeytymätön kulttuuritraditio alkaa kuitenkin Itä-Uudellamaalla vasta kristillisellä ajalla Suomen ollessa Ruotsin ja Novgorodin kuningaskuntien välinen rajamaa. Seurasi sotaisia vuosisatoja, jolloin kirkko ja kruunu idässä ja lännessä koittivat vuoroin lisätä valtaansa alueella. Rannikon merkitys lisääntyi merenkulun ja uusien kauppasuhteiden syntyessä Eurooppaan.
Ruotsalaiset talonpojat muuttivat Pernajaan uudisasukkaina 1200 luvulta lähtien. He ylläpitivät kirkon kristillisiä traditioita. Kruunun valtaa edustivat sotatantereilla kunnostautuneet läänityksiä saaneet aateliset, jotka perustivat Eurooppalaisen mallin mukaisia maanviljelykulttuurin keskuksia, kartanoita. Alkoi talonpoikien ja torppareiden sekä kartanoiden yhteistyö. Talonpojat osallistuivat kartanoiden ylläpitoon työpanoksellaan kartanoiden ylläpitäessä suojeluun ja sotaretkiin tarvittavaa väkeä ja varusteita.
Maankohoaminen oli paljastanut rannikoilla laajoja niittyalueita, jotka soveltuivat erinomaisesti laidunnukseen. Luonnonheinää voitiin kerätä mielin määrin talven varalle. Karjaa pidettiin lähinnä lihan ja lannan tuotannon takia, mutta savimaat otettiin tehokkaasti viljelyyn, kun härät valjastettiin raskaiden aurojen eteen.
1600- luvun lopun kartta kertoo jo monien sukupolvien uurastuksesta ojitusjärjestelmineen ja jäsenneltyine peltolohkoineen Labbyn ja Rönnäsin kartanoiden alueilla Pernajan Isnäsissä.
1600- luvun Labbyytä. Katso lähempää
Kartanot ja laajat talonpoikaiset kylät olivat keskittyneet suuren niittyalueen reunamille, jolla oli loputtomana tarvevarana valtava merkitys yhteisölle ja elinkeinon kehittymiselle. Metsää hyödynnettiin tuolloin vielä kaskeamalla ja talon- ja laivanrakennuspuuta keräämällä. Talonpoikien elinkeinoon kuului myös kalastus ja metsästys ja kaupankäynti lahden yli Viroon. Isnäsin, Labbyn ja Rönnäsin alueilla vanhat niittyalueet- talonpoikaiskylien ja muinaisten peltojen paikat ovat hyvin säilyneet. Niitä voitaisiin kunnostaa tutustumiskohteiksi luontopolkuineen.
Kartanot ja laajat talonpoikaiset kylät olivat keskittyneet suuren niittyalueen reunamille, jolla oli loputtomana tarvevarana valtava merkitys yhteisölle ja elinkeinon kehittymiselle.
Metsää hyödynnettiin tuolloin vielä kaskeamalla ja talon- ja laivanrakennuspuuta keräämällä. Talonpoikien elinkeinoon kuului myös kalastus ja metsästys ja kaupankäynti lahden yli Viroon.
Isnäsin, Labbyn ja Rönnäsin alueilla vanhat niittyalueet- talonpoikaiskylien ja muinaisten peltojen paikat ovat hyvin säilyneet. Niitä voitaisiin kunnostaa tutustumiskohteiksi luontopolkuineen.
Saaristoalueella maiset kulkuyhteydet olivat 1800 luvulle asti lähes merkityksettömiä. Kartanot tarvitsivat ylläpitoonsa kauppasuhteita ja suurten asutuskeskusten luomia markkinoita. Merkittäväksi kulkuyhteydeksi muodostui meri ja rannikon talonpojat osallistuivat kauppatavaroiden kuljetukseen rakentamalla aluksia, joilla purjehdittiin pitkälle Eurooppaan asti 1600 luvulta lähtien. Perinteisen laivanrakennuksen ja maanviljelyn rinnakkaisen kehittymisen ja parantuneiden kauppasuhteiden vuoksi kartanoista kehittyi lähes teollisia tuotantolaitoksia 1800 luvulle tultaessa. Osa talonpojista keskittyi merenkulkuun ja perusti lopulta mittavia laivastoja, jotka myöhemmin purjehtivat pitkin valtameriä maailmankaupan piirissä. 1700-luvun Labby- Isnäs.
Saaristoalueella maiset kulkuyhteydet olivat 1800 luvulle asti lähes merkityksettömiä. Kartanot tarvitsivat ylläpitoonsa kauppasuhteita ja suurten asutuskeskusten luomia markkinoita. Merkittäväksi kulkuyhteydeksi muodostui meri ja rannikon talonpojat osallistuivat kauppatavaroiden kuljetukseen rakentamalla aluksia, joilla purjehdittiin pitkälle Eurooppaan asti 1600 luvulta lähtien.
Perinteisen laivanrakennuksen ja maanviljelyn rinnakkaisen kehittymisen ja parantuneiden kauppasuhteiden vuoksi kartanoista kehittyi lähes teollisia tuotantolaitoksia 1800 luvulle tultaessa. Osa talonpojista keskittyi merenkulkuun ja perusti lopulta mittavia laivastoja, jotka myöhemmin purjehtivat pitkin valtameriä maailmankaupan piirissä.
1700-luvun Labby- Isnäs.
1800 luvun voimakas väestön kasvu ja teollistuminen loivat kartanoihin ruukki- ja sahateollisuutta. Vuoroviljelyn käyttöönotto mahdollisti laajamittaisen viljanviljelyn ja maidonjalostus meijerituotteiksi kehittyvän karjatalouden. Suomalaisia tiiliä vietiin Pietariin ja puutavaraa ja voita Eurooppaan ja Britanniaan asti. 1900 luvulle tultaessa kuljetukset siirtyivät myös maanteille ja rautateille merenkulun lisäksi.
Kulunut vuosisata on ollut voimakasta teknologian kehityksen aikaa. Perinteiset traditiot ovat usein katkenneet tai katkeamassa. Teollisuus ja elintarvikkeiden tuotanto automatisoituu mutta se myös helposti irrallistaa perinteistä ja paikallisesta omavaraisesta elämänpiiristä, luoden uusia kulttuurimuotoja, mutta myös työttömyyttä ja juurettomuutta. Maaseudun ja kaupungin välille syntynyt juopa on kurottava umpeen. Asutus on keskittynyt taajamiin ja muuttoliike käy edelleen voimakkaana maaseudulta pääkaupunkiseudulle. Seuraukset näkyy kulttuurimaisemaa ylläpitävän maatalouden voimakkaana vähenemisenä ja maaseudun autioitumisena. Globaalia tietoyhteiskuntaa tarjotaan uudeksi elämäntavaksi mutta samaan aikaan kiinnostus ympäristöstä ja omasta paikallishistoriasta on lisääntynyt. Todellinen vuosituhannen kulttuurimurros tapahtuu, kun maaseudun ja kaupungin kulttuuriyhteys syntyy uudella tavalla. Kehittyvä maailmankauppa, elintarvikkeiden helppo saatavuus, mutta niiden teollinen ja etäinen alkuperä ja usein kyseenalainen laatu, luovat uusia mahdollisuuksia paikalliselle korkealaatuiselle tuotannolle. Tämä näkyy jo luonnonmukaisen viljelyn ja suoramyynnin voimakkaana lisääntymisenä viime vuosina.
Kulunut vuosisata on ollut voimakasta teknologian kehityksen aikaa. Perinteiset traditiot ovat usein katkenneet tai katkeamassa. Teollisuus ja elintarvikkeiden tuotanto automatisoituu mutta se
myös helposti irrallistaa perinteistä ja paikallisesta omavaraisesta elämänpiiristä, luoden uusia kulttuurimuotoja, mutta myös työttömyyttä ja juurettomuutta. Maaseudun ja kaupungin välille syntynyt juopa on kurottava umpeen.
Asutus on keskittynyt taajamiin ja muuttoliike käy edelleen voimakkaana maaseudulta pääkaupunkiseudulle. Seuraukset näkyy kulttuurimaisemaa ylläpitävän maatalouden voimakkaana vähenemisenä ja maaseudun autioitumisena. Globaalia tietoyhteiskuntaa tarjotaan uudeksi elämäntavaksi mutta samaan aikaan kiinnostus ympäristöstä ja omasta paikallishistoriasta on lisääntynyt.
Todellinen vuosituhannen kulttuurimurros tapahtuu, kun maaseudun ja kaupungin kulttuuriyhteys syntyy uudella tavalla. Kehittyvä maailmankauppa, elintarvikkeiden helppo saatavuus, mutta niiden teollinen ja etäinen alkuperä ja usein kyseenalainen laatu, luovat uusia mahdollisuuksia paikalliselle korkealaatuiselle tuotannolle. Tämä näkyy jo luonnonmukaisen viljelyn ja suoramyynnin voimakkaana lisääntymisenä viime vuosina.
Mutta se ei yksin riitä. Jotta luotaisiin elinvoimainen maaseutu uusine toimeentulon lähteineen, tarvitaan kokonaisvaltaista maaseudun kehittämistä ja hyödyntämistä, paikallinen kulttuurihistoria (maisema) ja ekologinen ympäristö huomioonottaen. Maaseudun avautuminen kaupungille voi tapahtua myös maaseudulta käsin. Kaupunkilainen saa havaita, miten ja missä ruokaa tuotetaan, kuinka raaka-aineesta valmistuu paikallisin voimavaroin ja taidoin lopputuotteita. Kaupungin ihminen voi toimia aktiivisesti ja osallistua maiseman kehittämiseen, vuodenkierron tapahtumiin, viljelytöihin ja ympäristön hoitoon. Tämä vaatii maaseudulle uusia, usein kansainvälisiä aatevirtauksia, kuten luonnonmukainen viljely, perinteisten käsityötaitojen elvyttäminen ja paikallinen omavaraisuus ja yhteistyö. Siinä voidaan hyödyntää uusinta teknologiaa, joka mahdollistaa esim. verkottumisen kautta ajasta ja paikasta riippumattoman tiedollisen yhteistyön ja yhteisöllisyyden. Historialliset kohteet, hoidettu tuotantoympäristö ja luonto antavat parhaan mahdollisuuden virkistäytymiseen, kulttuuri- ja luontomatkailuun sekä opetustoimintaan ja voi johtaa uudenlaisen suhteen löytymiseen maaseudun ja kaupungin välille. Juha Näri 1997
Mutta se ei yksin riitä.
Jotta luotaisiin elinvoimainen maaseutu uusine toimeentulon lähteineen, tarvitaan kokonaisvaltaista maaseudun kehittämistä ja hyödyntämistä, paikallinen kulttuurihistoria (maisema) ja ekologinen ympäristö huomioonottaen.
Maaseudun avautuminen kaupungille voi tapahtua myös maaseudulta käsin. Kaupunkilainen saa havaita, miten ja missä ruokaa tuotetaan, kuinka raaka-aineesta valmistuu paikallisin voimavaroin ja taidoin lopputuotteita. Kaupungin ihminen voi toimia aktiivisesti ja osallistua maiseman kehittämiseen, vuodenkierron tapahtumiin, viljelytöihin ja ympäristön hoitoon.
Tämä vaatii maaseudulle uusia, usein kansainvälisiä aatevirtauksia, kuten luonnonmukainen viljely, perinteisten käsityötaitojen elvyttäminen ja paikallinen omavaraisuus ja yhteistyö. Siinä voidaan hyödyntää uusinta teknologiaa, joka mahdollistaa esim. verkottumisen kautta ajasta ja paikasta riippumattoman tiedollisen yhteistyön ja yhteisöllisyyden.
Historialliset kohteet, hoidettu tuotantoympäristö ja luonto antavat parhaan mahdollisuuden virkistäytymiseen, kulttuuri- ja luontomatkailuun sekä opetustoimintaan ja voi johtaa uudenlaisen suhteen löytymiseen maaseudun ja kaupungin välille.
Juha Näri 1997